sunnuntai, 14. huhtikuu 2013

Piilossa muilta.

Joskus terapia saa aikaan hurjia juttuja..Viime perjantaina terapiassa tajusin, että olen koko elämäni halunut elää piilossa muilta. En ole halunnut tulla nähdyksi. Kai siksi, että olen lapsuudessani tottunut olemaan näkymätön vanhemmilleni. Olen elänyt pullon varjossa. Minun piti vain olla siellä reunoilla, rajoilla, poissa jaloista.

Olen valinnut puolisoksenikin riippuvaisen mielen. Siis että olen myös hänelle näkymätön suurimmaksi osaksi aikaa. Riippuvainen mieli näkee vain riippuvaisuutensa kohteen kaikki muu on toisen arvoista. Olen ollut hänellekin toisen arvoinen. Haluaisin olla tärkein jollekin.

Tämän tajuaminen pohjaa työasioihin. Terapiassa pohdin miksi en halua kertoa totuutta työkavereilleni saati esimiehilleni. Olen helposti sanomassa joo joo, vaikka ajattelisinkin toisin. En uskalla kieltäytyä ja siksi minuun on helppo vedota kaikkien toimesta. Samalla kun suostun kaikkeen lisään omaa ahdinkoani joka päivä entistä enemmän. Vihaan itseäni siitä syystä että ole "JOOJOO"-ihminen. Päässäni pyörii kaikki nämä tilanteet uudestaan ja uudestaan ja kierrän samaa kehää päivästä toiseen. Ei jää aikaa omalle työlle kun en osaa vaatia sitä, mutta joo joo osaan aina sanoa muiden työlle!

 

Tämän kaiken tiedostaminen sai minut pois tolaltani. Enkä vieläkään ole oikein herännyt. Soitin torstaina lääkärille. En päässyt lääkäriä tapaamaan, olisin halunnut että saisin sairaslomaa, sillä töissä on niin tuskallisen vaikeaa olla juuri nyt. En saanut aikaa lääkärille, mutta sain soittoajan ja se määräsi minulle mielialalääkkeet. Olen syönyt nyt niitä. On välillä pyörryttävä ja oksettava olo. Ja ahdistuskin vain lisääntyy.

Miksi minä aina piileskelen kaikilta? Miksi en osaa näyttää itseäni muille, puolustaa oikeuksiani, seisoa suorassa? Tai edes hakea apua tähän hemmetin pahaan oloon? Miten helvetin pohjalla pitää olla ennenkuin minä saan haettua sairaslomaa..En pysty edes kotona saamaan ajatuksia suoriksi, mutta ei töihin on taas huomenna mentävä, ja nieltävä kaikki se paska!

Kuka minä siis olen ja mitä minä haluan elämältäni? Missä minä olen piilossa kaikilta?

tiistai, 19. maaliskuu 2013

Terapiaa

Tänään oli terapiapäivä. Tänään se tuntui parhaalta ikinä. Se helpotti oloani paljon. Sinne mennessä kaikki ajatukset sinkoilivat ympäriinsä. Ja siellä ne sain järjestykseen.

Otan liikaa muiden tunteita kantaakseni. tämä on tyypillistä alkoholiperheissä kasvaneille. Olen oppinut siellä kasvaessa tarkkailemaan muita ja laittamaan omat tunteet syrjään. Olen siellä oppinut olemaan varpaillani, etten vain millään aiheuttaisi riitaa tai juomista! Sillä niin kai olen ajatellut, jos suututan äidin tai isän he alkavat juomaan. Lapsen tapa syyttää itseään.

Olen oppinut siellä valvomaan ja vahtimaan heitä, etteivät he vaan satuttaisi itseään. Ja kas kummaa hankin itselleni myös työn jossa valvoa ja vahtia toisia. Ja jos jollekin sattuu jotain, niin minun vikanihan se tietysti on. Ja ollaan taas samassa syyllisyydenkierteessä.

Minulla on toisaalta hyviä taitoja ja voimia karttunut siellä kasvaessani, mutta toisaalta olen vain jatkanut samaa rataa omassa elämässäni. Aivan kuin en osaisi elää, ellei koko ajan olisi stressi ja ahdistus päällä. Olen kuitenkin valmis vapautumaan kaikesta siitä.

 

tiistai, 19. maaliskuu 2013

Sekavuutta

Minulla on ollut välillä kovinkin sekavia olotiloja. Mutta tänään en oikein osannut lukea satua lapsille. En omille enkä toisten lapsille töissä. Siis kun oli päiväunilla lukemassa satua (töissä), huomasin että hyppään sanojen ja lauseiden ohi. Sitten ihmettelin miksi sadun lukeminen niin kertakaikkisesti takkusi. Sama juttu äsken kun luin omalle tyttärelleni satua. Ihan outoa.

Välillä minulla on pää niin täynnä ajatuksia että on vaikea saada mitään selkoa mistään. Olen ajatellut mennä sinne neurologille. Siis lääkäri ehdotti minulle, että menisin neurologille, koska minulla on ollut todella outoja tuntemuksia. Mutta vastustin ajatusta kauan. En halua että tämä olisi jotakin aivoperäistä. Joka tapauksessa, olisin saanut lähetteenkin mutta en halunnut. Pidin sitä lääkäriä ihan sekopäänä: "Miksi se minua nyt neurologille suosittelee?" Mutta nyt kun tämä lukemisongelmakin ilmestyi, alan itsekin epäillä sitä neurologista puolta. Minullahan oli ollut jonkinlainen poissaolokohtaus kerran. Tosin en ota sitä tosissaan, mieheni oli kerran puhunut minulle, olin vain tuijottanut eteeni. Mieheni oli yrittänyt huutaa enkä vastannut. Lopulta hän oli taputtanut minua poskelle. Minä en muista tuota tapahtuneen ollenkaan. Siksi en uskonutkaan siihen, mutta pikku hiljaa alkaa tuntua siltä että miksipä mieheni olisi keksinyt sen kaiken. En vain kertakaikkiaan halua uskoa moiseen...

sunnuntai, 10. helmikuu 2013

Isä sairastaa

Minun isäni on nyt huonossa kunnossa. Hänellä on varmaan nyt jo kolmannen kerran haimatulehdus. Hän vain oksentaa kaiken ulos eikä pysty syömään. Olen puhunut hänelle, että hän menisi lääkäriin, mutta ei hän mene. Olen puhunut asiasta terapeutille, terapeuttini sanoi, että isäni luultavasti häpeää liikaa mennäkseen lääkäriin. Toivottavasti äiti vie isän lääkäriin.

Olen pelännyt, tiennyt, uskonut, luullut, arvannut että näin tulee käymään. En usko että isä enää selviää tästä. Olen masentunut tämän asian tiimoilta sillä tavoin, etten jaksa juuri ajatella tulevaa tällä hetkellä. Elän vain siinä pelossa että puhelin soi, ja joku soittaa isän kuolleen. Tarvitsisin isääni vielä.

Isä on aiheuttanut tämän itse itselleen. Minä tiedän että hän haluaa kuolla. Hän ei halua sairastua muistisairauteen, johon hän on kovalla rytinällä ollut menossa. Olen nähnyt sen hänen silmistään: hän ei enää muista kaikkea, hän ei pärjää enää töissään. Ja toisaalta hänen oma isänsä kuoli saman ikäisenä, isä pelkää kai kuolemaa ja on päättänyt kuolla saappaat jalassa niin sanotusti. Isä oli minun ikäinen kun ukki kuoli.


Tämä asia oli pakko kirjoittaa, koska se niin paljon ahdistaa minua. Olen muuttunut tämän asian keskellä ihmisenä. En jaksa kuunnella kaikkea ihmisten tyhmyyksiä, en jaksa olla ystävällinen, en jaksa kuunnella kaikkea sitä p...

Olen nyt joka viikko käynyt terapiassa. Sain sen päätöksen. Olen onnekas. Mutta ei se terapia auta. Se helpottaa vain sen yhden illan. Mitä se muka muuttaa? Kai se vie aikaa. Mutta joskus pistää suorastaan vihaksi se koko terepian idea. Maksaa nyt itsensä kipeäksi siitä, ja sitten se on sellaista jaarittelua. Välillä se ei vaan etene mihinkään. Miksi se ei kysy mitään. Odottaa vaan että minä sanon jotain. Miten se sellainen sitten etenee mihinkään?

sunnuntai, 18. marraskuu 2012

mitä se elämä on

Elämä..tahtoa jotain ja mennä sitä kohti..Kun se saapuu niin on hetkiä kun ei haluakkaan sitä mitä on saavuttanut...
Esimerkiksi kun halusin lapseni syntyvän. Odotin sitä niin kovasti ja hartaasti ja yritin käynnistää synnytyksen kun alkoi olla aika tukala olo; mutta kun se synnytys käynnistyi: voi herra jestas että halusin peruuttaa koko homman!!! En minä tätä todellakaan halua en!!
No sama juttu kun olin työtön lukion käynyt; en muuta hallunnut kuin opiskelupaikan ja sitä myötä työn; hei sitten kun ne olisi elämä alkaisi! Nno nyt on se kaikki; Täh, tätäkö mä muka halusin? Antaa kaikkeni jollekkin työpaikalle, jossa kaikki haluaa vain omaansa? Ei kukaan siellä ajattelle kenenkään muun parasta kuin omaansa!!!Miten siitä sitten voisi nauttia, kun kaikki vaan haluaa parasta itselleen?!?
Haluaisin nyt vain olla siellä jossain yksin ennen tätä kaikkea  ja miettiä mitä haluan..ja toisaalta en..Tiedän tarvitsisin hiukan omaa aikaa ja hiukan omaa rauhaa ja lomaa...Mutta en kai nyt luopuisi oman ajan vuoksi rakkaimmistani. No en!!
Mutta on se kyllä rankkaa ja vaativaa vain olla olemassa toista varten!!!Ehkä jollekkin se ei ole niin, mutta minulle on.
Elän ruuhkavuosia niin vaikeita mutta en niitä vaihtaisi pois...en ainakaan yksinoloon jossakin yksiössä nuorena yksinäisenä...Enkä myöskään odota eläkeikää!!!.Miettikää nyt niitä vanhuksia siellä täysin unhoittettuina. Siellä ne kaipaa vain soittoa tai vierailua. EN minä sitä todellakaan kaipaa.
  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot

    Alkoholistiperheessä kasvaneen masentuneen  ihmisen mietteitä elämästä.

  • Tagipilvi