Katsoin dokumentin Mumbain kadulla elävistä lapsista. Voi hemmetti että tuli syyllinen olo..Siis mitä ihmettä mä täällä valitan joka asiasta ja itken pienistä murheistani! Dokumentissa oli pieni tyttö, joka hymyssä suin möi kukkia keskellä liikennettä. Hän juoksi autosta autoon ja yritti kerätä rahaa perheelleen. Se tyttö sanoi että hän voi työskennellä vaikka aamusta yöhön jos on tarve. Alkoi omat ongelmat näyttää niiiin pieniltä. Se tyttö eli mummonsa kanssa, koska hänen isänsä kuoli ja äitinsä hylkäsi hänet.

Dokuntentista tuli myös mieleeni se että haluaisin tehdä työtä jolla on merkitystä. Oma työni ei tunnu sellaiselta. Työni tuntuu turhauttavalta: on turhauttavaa joka päivä yrittää samaa ja samaa ja mikään ei muutu!! Haluaisin työn jossa voisin nähdä että olen ollut hyödyksi, työn josta voisin olla ylpeä.Jotenkin minulla on sellainen olo sisimmässäni etten syksyllä palaa entiseen työpaikkaani. Toisaalta pidän työkavereista, pidän siitä että osaan tehdä työni, mutta se turhauma mikä minulla oli vuosi sitten keväänä palaa mieleeni tuon tuostakin.

Huomenna pitäisi mennä tapaamaan pomoa ja kertoa että joo syksyllä tulen ja tulen ilomielin ja plaa plaa...pelottaa jo valmiiksi kaikkien kommentit ja kyselyt ja se jauhaminen: "joko sinä oot tulossa?" "mihin lapset menee?"..AARRGGHH!!!!

Lainasin Hellstenin kirjan Muutos, jospa se kertoo sitten siitä miten elämä jatkuu "oivalluksen" jälkeen. Olen usein miettinyt meneväni AAL-"kerhoon". Mutta en ole saanut aikaiseksi. Ja toisaalta en pidä siitä kymmenen askeleen jutusta. Se ns. korkeampi voima ajatus ahdistaa. Miksi sitä ei voi pärjätä ilman sitä ns. korkeampaa voimaa?