Ensi viikolle on sovittu puhelinaika psykologille. Se on jälleen edistysaskel, vaikka saattaakin olla että siitä taas otetaan takapakkia mutta ompahan askel otettu. Olen aika positiivisella mielellä näköjään.

Remonttikin on saanut tuulta vähän alleen, vaikkakin aamulla kiukuttelin miehelleni asiasta. Ja oma isä tunkee aina kapuloita rattaisiin; kysyin yhtä asiaa liittyen remonttiin ja se alkoi paasata että liian kallista liian kallista antakaa kun minä tingin hintaa!! Ja hitto mitähän se sillekin kuuluu!! Hyvää kai se haluaa mutta sitten kun se itse on niin tarkka kaikessa että lopulta ei saada mitään tehtyä kun se vaan tuijottaa hintaa. Itsekin se on hassannut monet remonttilainansa viinaan, on katsos säästänyt itselleen sitä lainaa viinaan (kai). Haluaa kai että mekin "säästetään" ja juodaan ne rahat. Pitäisi kai sitä kasvattaa itselleen siivet ja riuhtaista irti itsensä vanhemmistaan, mutta kun tuntuu että se ei onnistu millään. Mutta hei minä rakastan vanhempiani, en vihaa heitä vaikka teksti onkin välillä siihen viittaavaa. He aiheuttavat vaan minulle vieläkin paljon tuskaa ja harmia ja silti minä vaan arvostan heitä ja heidän mielipidettään liikaa. En uskalla siis kasvaa aikuiseksi. Sitä se läheisriippivuus varmaan on: annetaan toiselle liikaa tilaa omassa elämässä. Annetaan toisen puuttua kaikkeen, annetaan toisen mielipiteille liikaa tilaa jne..

Se psykiatri sanoi että kaikki vaikuttaa kaikkeen: jatkuva väsymyskin saattaa aiheuttaa sen että minun pinna palaa koko ajan. Olen miettinyt sitä ja se varmaan pitää paljon paikkaansa. Olenhan minä ollut jatkuvassa univelassa jo ainakin 10 kuukautta. Ennen kuin sain poikamme en saanut nukuttua kun piti rampata vessassa ja oli kauhea närästys koko ajan. Sitten kun poika syntyi ei ole katkonaista yötä ollut. Vieläkin hän herää joka yö monta kertaa ja herää aamulla jo kuuden aikaan. Eli saattaahan se olla että väsyttää...