Minulla on nyt sellainen diagnoosi. Ja oikein psykiatrilta. Olen käynyt terapiassa kolme kuukautta ja nyt sain psykiatrilta b-lausunnon kelan-tukea varten. Olenko nyt parantunut kolmen kuukauden terapian jälkeen?
Mietin tässä ja se oli se syy miksi palasin tänne blogiini, että olenko ollut masentunut jo 15 vuotta vai enemmän. Voiko ihminen olla masentunut ja samaan aikaan käydä koulua, lukiota, yliopistoa, käydä töissä ja tehdä lapsia. Lapset olivat syy miksi lähdin hakemaan apua. Haluan olla heille hyvä äiti. En halua että hekin joutuvat kokemaan saman ahdistuksen. Mutta miksi mikään ei tunnu muuttuvan? Kävelin sieltä psykiatrin luota ja katsoin vastaantulijoita kasvoihin, näkevätkö he että olen masentunut? Näkevätkö työkaverit? Voisiko kukaan edes kuvitella sellaista että tuo tuossa tekee vain töitään ja samaan aikaan miettii miten tästä kaikesta sotkusta vain pääsisi rauhaan?
Sanoin äsken itselleni; "älä katso menneeseen, älä katso tulevaan, vaan elä tässä ja nyt, niin kaikki on paremmin" Voisinko elää niin? Voisinko olla joskus onnellinen ja rauhallinen? Ehkä tämä on vain minua. Eihän se psykiatri diagnoosia tehdessään tiennyt että ne ajatukset ovat olleet aina läsnä, olen aina ajatellut samoin. Olenko koskaan edes ollut terve? Mitä se on?

Psykologini on kiva. Vaikka välillä ärsyttää että hän puhuu enemmän kuin minä. Tunti menee liian nopeesti ja hän käyttää toisinaan siitä suuren osan vain selittääkseen jotain että kaikki mitä teen ja sanon on ihan normaalia. Niin kai.
Mutta yritän nyt jatkaa tätä matkaa ja jakaa sitä. On vain ollut tosi vaikea syksy: työ, perhe, remontti, terapia, fysioterapia (mulla meni selkä rikki), lapset eivät ole hoidossa joten työvuorojen yhteensovittaminen miehen kanssa ja joo kaksi harrastusta, joissa vanhempi lapsi käy. Oikeaa ruuhka-vuottahan tässä eletään. Ja ai niin, joskus pitäis myös viettää aikaa puolisonsa kanssa. Missä välissä se sitten onnistuu. Tai se oma aika? Psykologini muuten sanoi että kaikki tarvitsee omaa aikaa, ja on väärin että kaikissa perhe lehsissä yms. syyllistetään vanhempia siitä että he haluavat sellaista. Kukaan ei jaksa kokoajan vain antaa toisille saamatta itse koskaan mitään.
Ja se mun työhän on pelkkää itsestä antamista 8 tuntia päivässä, ei hetkeäkään lepoa. Mutta siitä joskus sitten enemmän...