Minun isäni on nyt huonossa kunnossa. Hänellä on varmaan nyt jo kolmannen kerran haimatulehdus. Hän vain oksentaa kaiken ulos eikä pysty syömään. Olen puhunut hänelle, että hän menisi lääkäriin, mutta ei hän mene. Olen puhunut asiasta terapeutille, terapeuttini sanoi, että isäni luultavasti häpeää liikaa mennäkseen lääkäriin. Toivottavasti äiti vie isän lääkäriin.

Olen pelännyt, tiennyt, uskonut, luullut, arvannut että näin tulee käymään. En usko että isä enää selviää tästä. Olen masentunut tämän asian tiimoilta sillä tavoin, etten jaksa juuri ajatella tulevaa tällä hetkellä. Elän vain siinä pelossa että puhelin soi, ja joku soittaa isän kuolleen. Tarvitsisin isääni vielä.

Isä on aiheuttanut tämän itse itselleen. Minä tiedän että hän haluaa kuolla. Hän ei halua sairastua muistisairauteen, johon hän on kovalla rytinällä ollut menossa. Olen nähnyt sen hänen silmistään: hän ei enää muista kaikkea, hän ei pärjää enää töissään. Ja toisaalta hänen oma isänsä kuoli saman ikäisenä, isä pelkää kai kuolemaa ja on päättänyt kuolla saappaat jalassa niin sanotusti. Isä oli minun ikäinen kun ukki kuoli.

Tämä asia oli pakko kirjoittaa, koska se niin paljon ahdistaa minua. Olen muuttunut tämän asian keskellä ihmisenä. En jaksa kuunnella kaikkea ihmisten tyhmyyksiä, en jaksa olla ystävällinen, en jaksa kuunnella kaikkea sitä p...

Olen nyt joka viikko käynyt terapiassa. Sain sen päätöksen. Olen onnekas. Mutta ei se terapia auta. Se helpottaa vain sen yhden illan. Mitä se muka muuttaa? Kai se vie aikaa. Mutta joskus pistää suorastaan vihaksi se koko terepian idea. Maksaa nyt itsensä kipeäksi siitä, ja sitten se on sellaista jaarittelua. Välillä se ei vaan etene mihinkään. Miksi se ei kysy mitään. Odottaa vaan että minä sanon jotain. Miten se sellainen sitten etenee mihinkään?